Kun on vaan pakko jaksaa

Oon näiden kahden kuukauden aikana ollu jo kaksi kertaa kipeenä. Käytännössä se tarkottaa liikaa aikaa miettimiselle. Makaan sängyssä ja mietin, miltä mun Suomi koti tuoksuu, miltä äidin hyvän yön hali tuntuu, miltä tuntuu kun pikku sisko herättää keskellä yötä vessa hädän takia, miltä tuntuu kun saunomisen jälkeen istut sohvalle kattomaan pikkuveljen kanssa elokuvaa, miltä kotiruoka maistuu, miten hauskaa oli hengailla siskon kämpässä ja puhua kaikesta maan ja taivaan välillä, ikävöin sitä että uskalsin herättää äidin tai isän vaikka keskellä yötä kun tarvin jotain.Ikävöin myös rauhallisuutta, ikävöin sitä, miten omaa tilaa oli vaikka kuinka paljon ja oli OK olla hiljaa. Ikävöin sitä, miten pystyin tekemään melkein mitä halusin, koska mun vanhemmat luottaa muhun eikä rotary säännöt estä mua. Ikävöin sitä, että on ystäviä, joille ilman ongelmia uskaltaa avata murheensa. Tän vuoden ajan multa puuttuu tää kaikki, paitsi toivon mukaan saan ystäviä jossain vaiheessa, joka ei kuitenkaan oo helppoa.

Oon tottakai tyytyväinen mun elämään täälä myös ja oon äärettömän kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja rakastan Argentiinaa, mutta en voi kiistää, etteikö joskus ois äärettömän raskasta yrittää hymyillä. Kavereita mulla on, mutta ystäväksi uskalla kutsua tasan tarkkaan vain Linneaa ja Andreasta. Ihmiset puhuu täälä tosi paljon selän takana ja on vaikeeta huomata kuka on kenenkäki oikea kaveri. Täälä kaikki haluaa olla meidän vaihtareiden kavereita, joka tekee vaikeeks tajuta ketä oikeesti kiinostaa sun asiat eikä hengaa sun kans vain paremman maineen toivossa. Myös argentiinalaiseen kulttuuriin sopeutuminen ei oo ollu mikään helpoin juttu, mutta eiköhän se tästä ajan kanssa, right? En myöskään pysty kommunikoimaan omalla äidinkielelläni ja vain tosi harvojen kanssa englannilla, joten itsensä ilmaiseminen tuottaa usein myös vaikeuksia. Kaikelle kuulemma pitää antaa aikaa. Miten kauan?

Besos Hanna